Pelastakaa Lönnrotin koti

Paikkarin torppa, Sammatti

Minulta kysyttiin eilen, mihin tarvitaan suo- tai laiturimuseota? Kysymys esitettiin Pehr Evind Svinhufvudin ja Elias Lönnrotin kotimuseoiden sulkemisesta käydyn keskustelun yhteydessä. En tiennyt että Suomessa on laiturimuseo, mutta Lönnrotin ja Svinhufvudin merkityksestä olin kuullut peruskoulun historiantunneilla.

Saivartelu sikseen. Tällaisia kysymyksiä esitetään Suomessa päivittäin. Fiksut, korkeastikoulutetut ihmiset kysyvät mihin tarvitaan Museovirastoa tai homeisia kotimuseoita. Mitä merkitystä niillä enää on?

Eilen osallistuin Museoviraston henkilökunnan tukimielenosoitukseen. Se on todennäköisesti Museoviraston historian ensimmäinen mielenosoitus. Mielenosoituksen tarkoituksena oli vastustaa Museoviraston henkilökunnan irtisanomisia ja museoiden sulkemisia. FST5 uutisoi mielenosoituksen kattavasti. Katso kohdasta 6´55 ->. Kannattaa myös kuunnella Museoviraston pääjohtajan Juhani Kostetin haastattelu kokonaisuudessaan.

Paikalla oli kaksi kansanedustajaa, Outi Alanko-Kahiluoto ja Juha Niikko, sekä kulttuuriministerin erityisavustaja Anna Tulusto. Voi kysyä, missä loput 198 kansanedustajaa olivat? Alanko-Kahiluoto puolusti ansiokkaasti Museovirastoa mutta sotki asioita puhumalla samassa yhteydessä Guggenheimista, joka ei liity suoranaisesti Museoviraston jo pitkään kärjistyneeseen rahoituskriisiin. Guggenheim on tulevaisuuden utopistinen hanke, jonka rahoitus on täysin auki. Valtio ei ole luvannut Guggenheimille rahaa. Museovirasto on valtion kulttuurihistorian suojelusta ja esittelystä vastaava viranomainen, jonka ajautuminen rahoituskriisiin on vakavuusasteltaan aivan eri luokkaa, kuin yhdestä taidemuseosta käytävä päivänpoliittinen taistelu. Juha Niikko puolusti asiallisesti kulttuuriperintöä ja sen vaalimista, mutta puheen jälkipuoliskolla sortui jälleen suomalaisen ja muiden kulttuurien vastakkainasetteluun, populismiin, mikä ei liity Museoviraston tehtäviin millään tavoin. Historia ja kulttuurihistoria ovat aina ja kaikkialla rakentuneet kansainvälisestä vuorovaikutuksesta, kanssakäymisestä, ei eristäytymisestä tai vastakkainasettelusta.

Mielenosoitukseen oli ladattu valtava määrä tunnetta, huolta ja pelkoa. Leikkuulaudalla on paitsi kahdeksan Suomen valtion ylläpitämää ja tukemaa merkittävää museota, myös yli 40 museoammattilaisen työ. Lakkautettavien virkojen joukossa on tutkijoiden, lehtorien ja museoalan kehittämisalan virkoja. Nämä ovat museo- ja yliopistokentän kannalta keskeisiä tehtäviä, tulevaisuuden töitä.

Museovirasto on yksi pienimmistä valtion virastoista. Sen vuosibudjetti on noin 21 miljoonaa euroa, mikä alittaa esimerkiksi Valtion taidemuseon vuosibudjetin useilla miljoonilla. Museoviraston vastuulla on merkittävä osa Suomen aineellisen kulttuuriperinnön ja historian vaalimisesta, yli 400 rakennusta ja alueelliset korjaus-, suojelu- ja kaavoitustehtävät. Joku virkamies tai muu taustavaikuttaja on viime kevään hallitusneuvotteluissa keksinyt, että OKM:n säästöistä kolme miljoonaa tulee kohdistaa Museovirastoon. Summa tuntuu pieneltä, mutta Museoviraston kontekstissa se ei sitä ole. Vaikutukset ovat kohtalokkaita.

Elias Lönnrotin synnyinkoti, Paikkarin torppa. 

Palataan kysymykseen, mitä mieltä on suojella ja ylläpitää Elias Lönnrotin synnyinkodin, Paikkarin torpan, kaltaisia ränsistyviä talopahasia valtaväylien ulottumattomissa? Jos kävijöitä on vuositasolla muutamia tuhansia, ei museo täytä tulostavoitettaan ja se tulee sulkea. Ehkä kotimuseot voisi purkaa ja siirtää pysyvästi virtuaallisiksi internettiin?

Tähän voi vastata ystävääni lainaten: 

Jos Lönnrotin kotimuseota ei ole, emme voi koskaan tietää, kuinka hän asui ja eli. Millainen oli hänen kotinsa? Millaisista oloista Kalevalan kirjoittaja lähti?

Itselläni on ahaa-elämys HYYn omistamasta ja ylläpitämästä Aleksis Kiven kuolinmökistä, Tuusulasta. Ennakko-odotukseni eivät olleen kummoisia, mutta kun astuin sisään, mökin tunnelma otti valtaansa. Tässä siis istui ja asui viimeiset vuotensa kansalliskirjailija, jonka kädestä syntyi Seitsemän veljestä. Sen aikaisen sivistyneistön ja kulttuuripiirien toistuvasti väheksymä ja kiusaama hahmo, jonka elämä oli yhtä kamppailua. Tuvan nurkassa oli pieni kaappi, missä oli Aleksis Kiven käppyrä kävelykeppi ja musta ylioppilaslakki. Silloin tunsin kylmiä väreitä, tuo hattu päässä ja keppi kädessä Kivi kulki pitkin kylänraittia. Kyseessä on yksi vahvimpia museoelämyksiäni.

Suljettavien museoiden listalla on myös Kulttuurien museo, joka tutkii ja esittelee maailman kansoja ja kulttuureita. Viime keväänä eduskuntavaaleissa koettiin perussuomalaisten jytky, jonka keskeisenä pontimena olivat erilaiset ulkomaalaisiin kohdistuvat ennakkoluulot ja pelot, sekä suoranainen rasismi. Kulttuurien museo on yksi niitä harvoja julkisia tiloja ja foorumeja, joissa suomalaisille on asiantuntevasti esitelty maailmalta Suomeen muuttaneiden kulttuuria, maailmankuvaa ja elintapoja. Nyt maahanmuuttajiin kohdistuvia ennakkoluuloja hälventävä foorumi sulkeutuu – ehkä pysyvästi. 

Kulttuurien museon näyttelyt ovat olleet - toisin kuin suomalaisen "museojournalismin" perusteella saattaisi päätellä - korkeatasoisia ja kiehtovia. Ei tarvitse kuin tutustua Kulttuurien museon näyttelyluetteloon ja -julkaisuihin ymmärtääkseen kuinka merkittävästä valtakunnallisesta ja kansainvälisestä näyttelytoimijasta on kyse. Joukossa on esimerkiksi näyttely Mannerheimin matkoista Keski-Aasiaan sekä pohjoisen tutkimusmatkoista kertova Ultima Thule, jonka päärahoittaja oli John Nurmisen säätiö. Molemmat keräsivät kymmenien tuhansien yleisöt ja saivat laajalti kansainvälistä huomiota. Ultima Thulen yhteydessä julkaistu kirja on myynyt kuin häkä.

Museoviraston pakkosäästöjen takia sulkulistalla on keskeisen suomalaisen kuvaston ja heimoidentiteetin, eteläpohjalaisuuden ilmentymä, Yli-Lauroselan talomuseo Ilmajoella. Yli-Lauroselan talomuseo ei ole vain surullinen näivettyvä kotiseutumuseo jossain kylänraitilla, vaan elävä ja upea talomuseo. Olen vieraillut kymmenissä suomalaisissa talomuseoissa ja Yli-Laurosela on Turun Kuralan kylämäen ohella ehkä virkein ja elinvoimaisin suomalainen talomuseo.


Yli-Laurosela yrittää myös säilyttää palan aitoa ja alkuperäistä eteläpohjalaista kulttuuriperintöä. Kyse ei ole siis fiktiivisestä Härmä-elokuvasta tai Härmässä sijaitsevasta Powerpark-huvipuistosta, vaan todellisen eteläpohjalaisen elämäntavan ja kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja esittelystä. Fiktiolla ja todellisuudella on edelleen eronsa, mikä tuntuu nykyisin unohtuvan kaikkialla - myös valtion ylimmässä johdossa. Ilmiönä todellisuudesta vieraantuminen on aina hyvin huolestuttava.

Lopuksi ihmettelen kuinka kyynisen välinpitämättömästi erityisesti pääkaupunkiseudun kulttuuriväki suhtautuu Museoviraston alasajoon. Jos Suomesta lakkautettaisiin kerralla 8 teatteria tai taidemuseota, ja sinfoniaorkestereista karsittaisiin vaskisoittajat ja sellistit, voi vain kuvitella millainen huuto ja parku siitä nousisi.

Lönnrotin ja Svinhufvudin kotimuseot, Kulttuurien museon sekä Yli-Laurokselan upean talomuseon saa sulkea ilman, että kulttuuriväki reagoi juuri mitenkään. Mitä se kertoo suomalaisesta sivistyksestä ja historian tuntemuksesta vuonna 2012?

Yli-Lauroselan tupa

JK. Tuttavani kommentoi Facebookissa Paikkarin torpan sulkemista seuraavasti

Kuvaavaa on jotenkin se, että Lönnrotin keksimiä lukuisia suomen kielen sanoja ovat mm. kansallisuus, kirjallisuus, sivistys, kotimainen, pääoma ja itsenäisyys. Missä muussa maassa suljetaan moisen merkkimiehen koti ja puuhataan samalla amerikkalaista brändigalleriaa kovalla rahalla?