Pelastakaa Lönnrotin koti

Paikkarin torppa, Sammatti

Minulta kysyttiin eilen, mihin tarvitaan suo- tai laiturimuseota? Kysymys esitettiin Pehr Evind Svinhufvudin ja Elias Lönnrotin kotimuseoiden sulkemisesta käydyn keskustelun yhteydessä. En tiennyt että Suomessa on laiturimuseo, mutta Lönnrotin ja Svinhufvudin merkityksestä olin kuullut peruskoulun historiantunneilla.

Saivartelu sikseen. Tällaisia kysymyksiä esitetään Suomessa päivittäin. Fiksut, korkeastikoulutetut ihmiset kysyvät mihin tarvitaan Museovirastoa tai homeisia kotimuseoita. Mitä merkitystä niillä enää on?

Eilen osallistuin Museoviraston henkilökunnan tukimielenosoitukseen. Se on todennäköisesti Museoviraston historian ensimmäinen mielenosoitus. Mielenosoituksen tarkoituksena oli vastustaa Museoviraston henkilökunnan irtisanomisia ja museoiden sulkemisia. FST5 uutisoi mielenosoituksen kattavasti. Katso kohdasta 6´55 ->. Kannattaa myös kuunnella Museoviraston pääjohtajan Juhani Kostetin haastattelu kokonaisuudessaan.

Paikalla oli kaksi kansanedustajaa, Outi Alanko-Kahiluoto ja Juha Niikko, sekä kulttuuriministerin erityisavustaja Anna Tulusto. Voi kysyä, missä loput 198 kansanedustajaa olivat? Alanko-Kahiluoto puolusti ansiokkaasti Museovirastoa mutta sotki asioita puhumalla samassa yhteydessä Guggenheimista, joka ei liity suoranaisesti Museoviraston jo pitkään kärjistyneeseen rahoituskriisiin. Guggenheim on tulevaisuuden utopistinen hanke, jonka rahoitus on täysin auki. Valtio ei ole luvannut Guggenheimille rahaa. Museovirasto on valtion kulttuurihistorian suojelusta ja esittelystä vastaava viranomainen, jonka ajautuminen rahoituskriisiin on vakavuusasteltaan aivan eri luokkaa, kuin yhdestä taidemuseosta käytävä päivänpoliittinen taistelu. Juha Niikko puolusti asiallisesti kulttuuriperintöä ja sen vaalimista, mutta puheen jälkipuoliskolla sortui jälleen suomalaisen ja muiden kulttuurien vastakkainasetteluun, populismiin, mikä ei liity Museoviraston tehtäviin millään tavoin. Historia ja kulttuurihistoria ovat aina ja kaikkialla rakentuneet kansainvälisestä vuorovaikutuksesta, kanssakäymisestä, ei eristäytymisestä tai vastakkainasettelusta.

Mielenosoitukseen oli ladattu valtava määrä tunnetta, huolta ja pelkoa. Leikkuulaudalla on paitsi kahdeksan Suomen valtion ylläpitämää ja tukemaa merkittävää museota, myös yli 40 museoammattilaisen työ. Lakkautettavien virkojen joukossa on tutkijoiden, lehtorien ja museoalan kehittämisalan virkoja. Nämä ovat museo- ja yliopistokentän kannalta keskeisiä tehtäviä, tulevaisuuden töitä.

Museovirasto on yksi pienimmistä valtion virastoista. Sen vuosibudjetti on noin 21 miljoonaa euroa, mikä alittaa esimerkiksi Valtion taidemuseon vuosibudjetin useilla miljoonilla. Museoviraston vastuulla on merkittävä osa Suomen aineellisen kulttuuriperinnön ja historian vaalimisesta, yli 400 rakennusta ja alueelliset korjaus-, suojelu- ja kaavoitustehtävät. Joku virkamies tai muu taustavaikuttaja on viime kevään hallitusneuvotteluissa keksinyt, että OKM:n säästöistä kolme miljoonaa tulee kohdistaa Museovirastoon. Summa tuntuu pieneltä, mutta Museoviraston kontekstissa se ei sitä ole. Vaikutukset ovat kohtalokkaita.

Elias Lönnrotin synnyinkoti, Paikkarin torppa. 

Palataan kysymykseen, mitä mieltä on suojella ja ylläpitää Elias Lönnrotin synnyinkodin, Paikkarin torpan, kaltaisia ränsistyviä talopahasia valtaväylien ulottumattomissa? Jos kävijöitä on vuositasolla muutamia tuhansia, ei museo täytä tulostavoitettaan ja se tulee sulkea. Ehkä kotimuseot voisi purkaa ja siirtää pysyvästi virtuaallisiksi internettiin?

Tähän voi vastata ystävääni lainaten: 

Jos Lönnrotin kotimuseota ei ole, emme voi koskaan tietää, kuinka hän asui ja eli. Millainen oli hänen kotinsa? Millaisista oloista Kalevalan kirjoittaja lähti?

Itselläni on ahaa-elämys HYYn omistamasta ja ylläpitämästä Aleksis Kiven kuolinmökistä, Tuusulasta. Ennakko-odotukseni eivät olleen kummoisia, mutta kun astuin sisään, mökin tunnelma otti valtaansa. Tässä siis istui ja asui viimeiset vuotensa kansalliskirjailija, jonka kädestä syntyi Seitsemän veljestä. Sen aikaisen sivistyneistön ja kulttuuripiirien toistuvasti väheksymä ja kiusaama hahmo, jonka elämä oli yhtä kamppailua. Tuvan nurkassa oli pieni kaappi, missä oli Aleksis Kiven käppyrä kävelykeppi ja musta ylioppilaslakki. Silloin tunsin kylmiä väreitä, tuo hattu päässä ja keppi kädessä Kivi kulki pitkin kylänraittia. Kyseessä on yksi vahvimpia museoelämyksiäni.

Suljettavien museoiden listalla on myös Kulttuurien museo, joka tutkii ja esittelee maailman kansoja ja kulttuureita. Viime keväänä eduskuntavaaleissa koettiin perussuomalaisten jytky, jonka keskeisenä pontimena olivat erilaiset ulkomaalaisiin kohdistuvat ennakkoluulot ja pelot, sekä suoranainen rasismi. Kulttuurien museo on yksi niitä harvoja julkisia tiloja ja foorumeja, joissa suomalaisille on asiantuntevasti esitelty maailmalta Suomeen muuttaneiden kulttuuria, maailmankuvaa ja elintapoja. Nyt maahanmuuttajiin kohdistuvia ennakkoluuloja hälventävä foorumi sulkeutuu – ehkä pysyvästi. 

Kulttuurien museon näyttelyt ovat olleet - toisin kuin suomalaisen "museojournalismin" perusteella saattaisi päätellä - korkeatasoisia ja kiehtovia. Ei tarvitse kuin tutustua Kulttuurien museon näyttelyluetteloon ja -julkaisuihin ymmärtääkseen kuinka merkittävästä valtakunnallisesta ja kansainvälisestä näyttelytoimijasta on kyse. Joukossa on esimerkiksi näyttely Mannerheimin matkoista Keski-Aasiaan sekä pohjoisen tutkimusmatkoista kertova Ultima Thule, jonka päärahoittaja oli John Nurmisen säätiö. Molemmat keräsivät kymmenien tuhansien yleisöt ja saivat laajalti kansainvälistä huomiota. Ultima Thulen yhteydessä julkaistu kirja on myynyt kuin häkä.

Museoviraston pakkosäästöjen takia sulkulistalla on keskeisen suomalaisen kuvaston ja heimoidentiteetin, eteläpohjalaisuuden ilmentymä, Yli-Lauroselan talomuseo Ilmajoella. Yli-Lauroselan talomuseo ei ole vain surullinen näivettyvä kotiseutumuseo jossain kylänraitilla, vaan elävä ja upea talomuseo. Olen vieraillut kymmenissä suomalaisissa talomuseoissa ja Yli-Laurosela on Turun Kuralan kylämäen ohella ehkä virkein ja elinvoimaisin suomalainen talomuseo.


Yli-Laurosela yrittää myös säilyttää palan aitoa ja alkuperäistä eteläpohjalaista kulttuuriperintöä. Kyse ei ole siis fiktiivisestä Härmä-elokuvasta tai Härmässä sijaitsevasta Powerpark-huvipuistosta, vaan todellisen eteläpohjalaisen elämäntavan ja kulttuuriperinnön säilyttämisestä ja esittelystä. Fiktiolla ja todellisuudella on edelleen eronsa, mikä tuntuu nykyisin unohtuvan kaikkialla - myös valtion ylimmässä johdossa. Ilmiönä todellisuudesta vieraantuminen on aina hyvin huolestuttava.

Lopuksi ihmettelen kuinka kyynisen välinpitämättömästi erityisesti pääkaupunkiseudun kulttuuriväki suhtautuu Museoviraston alasajoon. Jos Suomesta lakkautettaisiin kerralla 8 teatteria tai taidemuseota, ja sinfoniaorkestereista karsittaisiin vaskisoittajat ja sellistit, voi vain kuvitella millainen huuto ja parku siitä nousisi.

Lönnrotin ja Svinhufvudin kotimuseot, Kulttuurien museon sekä Yli-Laurokselan upean talomuseon saa sulkea ilman, että kulttuuriväki reagoi juuri mitenkään. Mitä se kertoo suomalaisesta sivistyksestä ja historian tuntemuksesta vuonna 2012?

Yli-Lauroselan tupa

JK. Tuttavani kommentoi Facebookissa Paikkarin torpan sulkemista seuraavasti

Kuvaavaa on jotenkin se, että Lönnrotin keksimiä lukuisia suomen kielen sanoja ovat mm. kansallisuus, kirjallisuus, sivistys, kotimainen, pääoma ja itsenäisyys. Missä muussa maassa suljetaan moisen merkkimiehen koti ja puuhataan samalla amerikkalaista brändigalleriaa kovalla rahalla?

Helsingin historialliset museot kuntoon 200-vuotisjuhlan kunniaksi

Helsingin kaupunginjohdon ja kulttuuripäättäjien kiinnostus kohdistuu parhaillaan WDC 2012 -juhlavuoteen ja Guggenheimiin. Molemmat hankkeet avaavat uusia ajattelun ja mielikuvituksen latuja edelleen ummehtuneeseen suomalaiseen asenne- ja arvomaailmaan.

Toisaalta on hyvä muistaa, että tänä vuonna Helsinki viettää myös pääkaupungiksi tulon 200-vuotisjuhlia. Juhlan kunniaksi Helsingin tulisi investoida olemassaolevaan historialliseen museoverkkoon. Helsinki ei olisi yksi maailman parhaista pääkaupungeista ilman menneiden sukupolvien työtä, luovuutta, mielikuvitusta ja rohkeutta. Tämä kaikki näkyy keskuudessamme vanhoissa rakennuksissa, kulttuuriympäristöissä ja -perinnössä.

Emme olisi suomalaisia ja helsinkiläisiä ilman korkeatasoista koululaitosta, demokraattisia instituutioita, kansalaisyhteiskuntaa, kulttuurilaitoksia, kotimaista mediaa, elinkeinoelämää, teollisuutta ja puolustusvoimia. WDC 2012 ja mahdollinen Guggenheim Helsinki ovat tämän tarinan ja tradition jatkeita.

Esitän että Helsinki investoi juhlavuonna Helsingin kaupunginmuseon museoverkkoon. Kunnostetaan katumuseo, investoidaan Tuomarinkylän kartanon elävöittämiseen. Avataan Voimalamuseoon, Puotilan kartanoon ja Tomtebon huviloihin helsinkiläisille yhdistyksille avoin yhteisöllinen kulttuuritila. Korjataan ja ehostetaan historiallisia rakennuksia ja muistomerkkejä. Elävöitetään Helsingin historian vaiheita elämyksellisillä tapahtumilla kuten teatterinäytöksillä ja talkoilla, roolipeleillä ja teemakonserteilla.  

Helsingin ja valtion tulisi investoida myös Suomen suurimpaan ja kauneimpaan ulkomuseoon. Vuonna 1909 rohkeat kansalaisaktiivit Akseli Gallen-Kallela, Yrjö Blomstedt, Axel Olaj Heikel ja Julius Tallberg perustivat Seurasaaren ulkomuseon, joka sata vuotta myöhemmin riutuu ja rappeutuu taloudellisessa ahdigossa. Ensi kesänä merkittävä osa rakennuksista on kiinni.

Miten Helsingillä ja valtiolla on varaa laiminlyödä turistien silmissä ylivoimaisesti vetovoimaisimpia matkailukohteitaan? Valtaosa ulkomaisista turisteista etsii Suomesta omaleimaista agraaria ja autenttista kulttuuria ja arkkitehtuuria, pohjoista mytologiaa. Sitä kaikkea on elämyksellisesti tarjolla 500-vuoden ajalta Seurasaaressa.

Sofiankadun katumuseo on korvaamaton

HS uutisoi 13.1. kaupunginmuseon luopuvan Sofiankadun katumuseon ylläpidosta eli kadulla sijaitsevasta vanhasta puhelinkopista, vesipostista, kylteistä ja osittain myös mukulakivetyksestä.

Päätöstä ei ole tehty kaupunginmuseon johtokunnassa. Luopumisen sijaan kaupunginmuseon johtokunta linjasi 30.3.2010 palveluverkkosuunnitelmasta seuraavasti: 

”Johtokunta hyväksyy taloudellisten syiden vuoksi sen, että Sofiankadun katumuseoon ei lähimmässä tulevaisuudessa ja museon suunnittelussa uhrata varoja. Johtokunta samalla kuitenkin katsoo, että Katumuseo mitä parhaiten sopii osaksi torikortteleiden elävöittämis- ja kehittämishanketta [..] Johtokunta toivoo, että jossakin vaiheessa, kun talous antaa sille myöten, Katumuseo voidaan palauttaa esittäväksi osaksi katukulttuurissa tapahtunutta muutosta”.

Viime vuonna (2011) Sofiankatu siirtyi hallinnollisesti rakennusviraston vastuulle. Yleisten töiden lautakunta  hylkäsi viime vuonna katusuunnitelman, jossa Sofiankatu olisi muutettu normaaliksi asfaltoiduksi keskustakorttelien kaduksi ja asia palautettiin uuteenvalmisteluun. Myöhemmin yleisten töiden lautakunta hyväksyi uuden katusuunnitelman, jossa katumuseo säilyi ennallaan kivetyksiä myöten. Hiljattain ytlk:n kokouksessa päätettiin selvittää vanhan vesikaivon palauttaminen kadulle. Rakennusvirastolle on myös toistuvasti esitetty toive kehittää Sofiankatua yhteistyössä kaupunginmuseon kanssa.

Sofiankadun historiallisesta elävöittämisestä ei tule luopua sen takia, että kuorma-autokuskit eivät osaa peruuttaa. Historiallisen kadunpätkän puhelinkopin, vesipostin, kylttien ja mukulakivetyksen ylläpitoon ja liikenteenohjaukseen luulisi löytyvän rakennusvirastosta ja kaupunginmuseosta keinoja ja varoja. Sofiankatuon yksi niitä harvoja paikkoja, missä voi havannoida millainen Helsinki oli ennen asfalttia ja autoja. Entisaikojen helsinkiläisten arvokasta kävelyä ja olemista, hevosvaunujen kolinaa ja kavioiden kopsetta, kahviloiden elämää, Tuomiokirkon kellojen kuminaa, kiireetöntä tunnelmaa. 

Samassa kokouksessa päätettiin säästösyistä luopua Kalevalankadulla sijainneesta Koulumuseosta, Tuomarinkylän Lastenmuseosta ja Vanhankaupunginlahden Voimalamuseosta. Oli lähellä ettei myös Tuomarinkylän kartanomuseota luovuttu. Onneksi Tuomarinkylän asukkaat heräsivät puolustamaan kulttuuriaarrettaan. Voimalamuseon pelastivat asukasaktiivit yhdessä Helsingin Energian ja Tekniikan museon kanssa.

Kuvia Seurasaaren joulupolulta 11.12.2011

Seurasaaren Joulupolku on vapaaehtoisvoimin järjestetty hyvän joulumielen tapahtuma koko perheelle. Joulupolun äiti Marjaliisa Kauppinen ja kaupungin tuottaja Päivi Munther ovat vuosien varrella koonneet tapahtuman ympärille yli 150 vapaaehtoisesta koostuvan joukon. Tänä vuonna Joulupolku järjestettiin 16. kertaa. Hämmästyttävää joulupolussa on sen tunnelma: epäkaupallinen, rauhallinen ja yhteisöllinen joulujuhla.

Aikuiset kulkevat alueella lapsikatraineen ja ovat selkeästi hieman varautuneita ja jopa kummissaan siitä, ettei heille tuputeta markkinointiviestejä tai tuotteita. Aikuisten kasvoista näkyy myös arjen väsymys, kun taas lapset ovat ympärillä tapahtuvista virikkeistä, tyypeistä ja tapahtumista innoissaan.

Lapset kohtasivat tämän vuoden Joulupolulla jälleen monenlaista: tonttuja, marttoja, maahisia, joulupukin, Arajärven, vipukelkan, lauluja ja leikkejä, kettuja, jänöjä, susia, karhuja, hevoskärryt, aaseja, pipareita, puuroa, tikkupullaa, glögiä ja illan pimetessä myös rakovalkeita, lyhtyjä ja kynttiläpolun.

Joulupolulla esitetään myös näytelmiä ja lauletaan yhteislauluja. Illan laskeutuessa tunnelma muuttuu mystisen jännittäväksi, taianomaiseksi. Lapsille jää Joulupolusta vahvoja muistijälkiä; tarinoita, tuoksuja, elämyksiä, aitoa joulutunnelmaa.

Kuvia täällä

  

Tomtebon arvohuvila kulttuurikäyttöön

Tomtebon historiallinen arvohuvila Tamminiemeä vastapäätä (Tamminiementie 1) on jäänyt tyhjilleen, kun Seurasaarisäätiö muutti uuteen rakennukseen Seurasaaren eteläkärkeen. Täällä on kuvia rakennuksesta.

Meilahden huvila-alue on syntynyt 1870-luvulta alkaen Meilahden tilan maille. Seurasaareen liittyvä puistomainen kaupunginosa ulottuu Meilahden sillalta Humallahteen. Suurin osa alueen huviloista on viime vuosisadan loppupuolelta ja vuosisadan vaihteesta. Arkkitehti Gustaf Nyströmin itselleen suunnittelema Tomtebon huvila on vuodelta 1893.

Tomtebo on upea vanha arvohuvila, missä on yläkerrassa toimistotiloja, alakerrassa suuri sali ja keittiö sekä eri puolella rakennusta varastotiloja. Tomtebon takana on hiljattain romahtanut näyttämö, joka on helposti uudelleenrakennettavissa.

Tomtebon suuri sali sopii hyvin esimerkiksi kulttuuritilaisuuksien tai ravintolan pitoon. Helsingin kaupungin tilakeskus on etsinyt rakennukselle kaupungin sisäistä vuokralaista. Tähän asti tilakeskuksesta on annettu ymmärtää että jos sisäistä vuokralaista ei löydy, vuokrataan talo jollekin yleishyödylliselle toimijalle.

Hiljattain sain kuulla, että tilakeskuksen virkamiehistä koostuva johtoryhmä - ei siis lautakunta - olisi jo päättänyt myydä rakennuksen. Asiaa ei ole käsitelty kiinteistölautakunnassa. Talon mahdollisen myyntiin laittamisen motiivien perään voi kysellä, koska talo on kulttuurihistoriallisesti arvokas ja aivan keskeisellä paikalla (UKK:n Tamminiemen ja Seurasaaren sillanaukion naapurissa).  

Tomtebon myynnin valmistelu tulisi pysäyttää siksi aikaa, että voidaan kartoittaa löytyisikö taloon vuokralaiseksi sellainen yleishyödyllinen toimija (yritys, säätiö, yhdistys, ravintola, päiväkoti jne.), joka sopisi alueen kulttuuriympäristöön ja voisi pitää talon puutarhan yleisölle avoimena.

Tietojeni mukaan rakennuksesta ovat olleet kiinnostuneita muun muassa Maatiainen ry., ja Uudenmaan kansanmusiikkiyhdistys. Ehkä nämä toimijat voisivat yhdessä vuokrata Villa Tomtebon? Näin Tomtebohon saataisiin elämää, iloa sekä matkailu- ja kulttuuritapahtumia. Maatiainen voisi ylläpitää alueen puutarhaa sekä viljellä ja esitellä vanhoja suomalaisia kasvi- ja eläinlajeja.

Kun naapureina ovat Tamminiemi, Helsingin taidemuseo ja Seurasaari, ei taloa voi tuosta vaan myydä yksityisille. Jos näin tehdään, koko Tomtebon alue puutarhoineen sulkeutuu yleisöltä ja päätös vaikuttaa merkittävästi myös Seurasaaren historiallisen tuloaukion kehityssunnitelmiin. Huviloita Meilahdessa riittää, mutta Tomtebo on poikkeus. Rakennus ei sovellu normaaliin omakotitaloasumiseen. Sen sijaan kulttuuritapahtumien ja tunnelmallisen kesäkahvilan ja -puutarhan pitoon rakennus ympäristöineen ja ohi kulkevine yleisövirtoineen sopii lähes täydellisesti.  

Naapurissa Tamminiemi

Seurasaaren hyväkuntoista hirsisaunaa ei tule purkaa

Seurasaareen tultaessa heti oikealla, vanhan portinvartijan rakennuksen takana sijaitsee Seurasaaren ainoa "puolijulkinen" sauna. Saunan rakensi Helsingin kaupungin liikuntatoimi henkilökuntansa virkistyskäyttöön vuonna 1961. Täällä kuvia saunasta. Helsingin kaupungin omistamien Seurasaaren rakennusten siirryttyä viime vuonna Liikuntavirastolta Kiinteistövirastolle, tiedustelin saunan tulevaa käyttöä. Sain kuulla molempien virastojen edustajilta, että sauna on tarpeeton, rumentaa maisemaa, siltä puuttuu rakennuslupa eikä siinä ole käymälää. Siksi rakennus on tarkoitus purkaa.

Kävin rakennusvalvontavirastossa kopioimassa saunaa koskevat piirustukset, mistä selvisi, että toisin kuin virkamieheet kertoivat, sauna on merkattu Seurasaaren asemakaavaan ja sillä on on Helsingin kaupungin rakennustarkastajan lupa (leima 16.6.1961). Saunalla on myös Helsingin kaupungin julkisivulautakunnan hyväksyntä (21.6.1961) sekä urheilu- ja retkilautakunnan hyväksyntä (27.1.1961). Saunassa on myös käymälä (betonialustoineen). Kun esitin piirustukset virkamiehelle, hän myönsi virheensä ja pahoitteli väärää tietoa.

Kuten kuvista näkee, rakennus on hyvässä kunnossa ja sen katto on uusittu hiljattain. Tarvittaessa saunarakennuksen taakse voisi rakentaa uuden huussin, joka olisi ekologisin ratkaisu. Sauna on hyvin piilossa rannassa ja sen käyttö voisi olla pienimuotoista. Saunaa voisi vuokrata yleishyödyllisten yhdistysten ylläpidettäväksi (esim. Seurasaaren ystävät ry. ja Vähä-Meilahti seura ry.). Vaihtoehtoisesti kiinteistövirasto voisi vuokrata saunaa esimerkiksi turistiyrityksille, jotka voisivat esitellä ulkomaisille turistiryhmille suomalaista saunaperinnettä. Seurasaaressa pitäisi löytyä edes sen verran luovuutta ja yhteiskykyä, ettei ehjää hirsisaunaa tarvitse purkaa.

JÄLKIKIRJOITUS 

Kaupunki purki kesällä 2012 täysin ehjän ja käyttökuntoisen saunan. Saunan jättämälle aukiolle on suunniteltu laivalaituria ja tapahtumakenttää, mutta rahoitus on auki. Seurasaaren laiturit on tarkoitus kunnostaa osana uutta Merellisen Helsingin strategiaa, josta tosin viimeaikoina ei ole kuulunut mitään. Toivottavasti hanke on edelleen työn alla, koska Helsinki on poikkeuksellisen hieno merikaupunki. 

Seurasaari Soi! -festivaali tarvitsee tukea

Seurasaaren museotaloissa on vuodesta 2007 lähtien järjestetty elokuussa laajamuotoinen, viikon kestävä kansanmusiikkifestivaali Seurasaari Soi!. Helsinkiläisyleisö, turistit ja kansanmusiikin ystävät ovat ottaneet festivaalin omakseen. Tunnelmalliset konsertit museotalojen interiööreissä ovat tarjonneet eri-ikäisille kävijöille hienoja elämyksiä. 

Seurasaari on uniikki konserttipaikka: neljän kilometrin päässä Helsingin keskustasta on erinomaisten kulkuyhteyksien äärellä tarjolla kymmeniä alkuperäisiä ja aitoja maalaistaloja, torppia, kartano ja kirkko. Talojen saleissa ja tuvissa voi esittää ja kuunnella kansanmusiikkia, ja siirtyä elämyksellisesti entisaikojen elämään.

Seurasaari Soi! -festivaali edustaa sitä, mitä Helsingin kaupungin matkailustrategiaan on kirjattu ja Seurasaareen on kaivattu: uusia korkeatasoisia ja vetovoimaisia, matalan kynnyksen kulttuuri- ja yleisötapahtumia kaiken ikäiselle yleisölle.

Festivaalin taustalla on kansanmusiikkikentän huippuammattilaisista koottu työryhmä: Sibelius-Akatemian kansanmusiikin tutkijoita ja muusikoita, sekä Helsingin, Turun ja Tampereen yliopiston etnomusikologian tutkijoita. 

Festivaalilla on alusta alkaen ollut myös valistuksellinen ja pedagoginen rooli: lapsille ja aikuisille on kerrottu suomalaisen ja suomensukuisten kansojen musiikkiperinteestä luentojen, työpajojen ja soivien opastuskierrosten keinoin. Lapsille on järjestetty myös leikki- ja laulutupia, soitinrakentamista ja lastenkonsertteja. 

Soivat opastuskierrokset ovat olleet festivaalin ehdoton yleisöhitti. Opastuskierroksella kansanmusiikki on sijoitettu historialliseen ympäristöönsä, eli museotalojen alkuperäiseen sijaintiin ja sitä ympäröivään kulttuuriperinteeseen, oppaan ja elävien esitysten johdattamana. Muusikot ja tutkijat ovat kertoneet suomalaisesta kansanmusiikkiperinteestä laulun, tanssin ja tarinoin. 

Seurasaaren museotaloissa tarinat heräävät hienosti henkiin ja tunnelma kierroksilla on ollut koskettava. Erityisesti iäkkämmät ihmiset ovat kokeneet vanhojen muistojen ja elämysten nousevan jälleen pintaan, ja lapset ovat ihmelleet entisaikojan tapoja sekä laulu- soittoesityksiä. 

Ensimmäisenä toimintavuonnaan Seurasaari Soi! sai Suomen kulttuurirahastolta tuntuvan apuraha. Sen turvin järjestettiin kahden festivaalivuoden rahoitus, osa-aikaisen tuottajan ja esiintyjien palkkiot, matka- ja välinekulut. Sen jälkeen tukea on saatu säätiöltä ja paljon on tehty myös vapaaehtoistyötä. Museovirasto ei ole kyennyt tukemaan festivaalia kuin pienillä kulukorvauksilla, palkkioihin ei valtion tuottavuusohjelman kurjistamalla MV:lla ole ollut varaa.

Erikoista festivaalin järjestämisessä - kuten muissakin Seurasaareen ehdotetuissa uusissa tapahtumissa - on viime vuosikymmeninä ollut liian usein se, että uudet ideat ja ehdotukset kohtaavat selkeää vastustusta. Seurasaaren iäkkäät kansanperinnetoimijat näkevät uuden uhkana omalle toiminnalleen ja pyrkivät vesittämään tai jarruttamaan uusia ohjelmaideoita.

Tätä samaa ajattelua on ilmennyt aiempina vuosina myös Seurasaarisäätiössä, jonka säännöt velvoittavat säätiötä toimimaan päinvastaisesti: tukemaan, innostamaan ja edesauttamaan uusien tapahtumien, ideoiden ja toimijoiden pääsyä Seurasaareen. Toimin itse nykyisin Seurasaarisäätiön hallituksessa ja toimin sen edestä, että säätiön asenne uusiin toimijoihin on avoin, avulias ja yhteistyökykyinen. Seurasaarisäätiön tehtävä on auttaa ja kannustaa Seurasaaren kehittämisessä ja uusien ideoiden esilletuonnissa ja toteuttamisessa.

Pidän myös valtakunnantasolla asenteellisena ongelmana sitä, että kansanperinnekentällä tuntuu edelleen vallitsevan monissa instituutioissa täydellinen pysähtyneisyyden ja uuden vastustamisen henki. Tällainen asennemaailma vie kansanperinteet ja kulttuuriperinnön lopullisesti hautaan. Vanhempien sukupolvien on sallittava nuorille täysivaltainen asema kansanperinnejärjestöissä sekä tuettava ja rohkaistava nuoria uudistamaan kansanperinteiden esittelyä. Kansanperinteet ovat aina eläneet ja uudistuneet ajassa, rohkeasti ja luovasti, perinteitä kunnioittaen. 

Toivottavasti kansanperinteitä ja -musiikkia tukevilla säätiöllä sekä Helsingin kulttuurikeskuksella ja Museovirastolla on jatkossa halua tukea tätä Helsingin hienointa, konseptiltaan uudenlaista kansanmusiikkifestivaalia. Asialla ovat kuitenkin maailman parhaat suomalaisen kansanmusiikin tutkijat ja muusikot.

Laulu- ja tanssituvissa sekä laulukulkueissa halukkaat ovat pääsevät osallistumaan musisointiin.