sunnuntai 30. elokuuta 2015

Pieni museovallankumous

Aloitin museourani Kulttuurien museon lippukassana 1998. Kulttuurien museossa oli hyvä henki ja virkeä henkilökunta. Museo toimi silloin Tennispalatsissa yhdessä Helsingin kaupungin taidemuseon kanssa. Jälkimmäinen tunnetaan nykyisin "kinkkuna".

Kulttuurien museossa oli 2000-luvun alussa esillä ainutkertaisen upeita näyttelyitä Mannerheimin Aasian matkoista, pohjoisten löytöretkien historiasta (Ultima Thule) sekä Taidemuseon yleisömenestys The Art of Star Wars. Lippukassalla opin, että museoalalla työskentelee rohkeita ja ennakkoluulottomia ihmisiä.

Seuraavaksi työllistyin Seurasaaren ulkomuseoon. En tiennyt Seurasaaresta ennalta paljoakaan. Vähitellen pääsin sisälle työtehtäviin ja hurahdin Seurasaaren museotaloihin, luontoon ja kesäoppaiden työyhteisöön. Sittemmin olen toiminut Seurasaaren ystäväyhdistyksen puheenjohtajana ja Seurasaarisäätiön hallitusjäsenenä.

Seurasaari on ollut minulle opettavainen ja haastava kokemus. Ehkä hämmentävintä vuosien varrella on ollut törmätä suomalaiseen jääräpäiseen kulttuurihallintoon ja riiteleviiin ihmisiin. Etenkin alkuvuosilta päällimmäisenä mieleen on jäänyt vaikutelma, että tuloksilla ja uuden ideoinnilla ei ole merkitystä, vaan tärkeintä on pitää kiinni omista näkemyksistä ja valta-asemista. Olennaista on turvata oma selusta ja vanhat tottumukset, jänkätä loputtomiin erilaisia reviirikiistoja ja keksiä ikäviä vastatoimia. Sittemmin olen huomannut, että sama problematiikka on suomalaisella yliopisto- ja kulttuurikentällä valitettavan yleistä.

Seurasaaressa vanhempi museosukupolvi oli pitkään erittäin vastahankaista alueen ohjelmatoiminnan ja museopalveluiden uudistamiselle ja kehittämiselle. Käytännössä lähes kaikkia uusia ideoita joko vastustettiin tai vähäteltiin, ja uuden ideoijia myös kiusattiin ja syrjittiin. Pelko ja apatia oli määräävä tekijä myös nuorten museotyöntekijöiden keskuudessa, varsinkin, jos opiskelijat tähtäsivät itse alalle.
Luovuudesta ja uuden ideoinnista ei palkittu eikä siihen rohkaistu.

Vuosina 2005-2010 teimme museo-oppaiden ja ystäväyhdistyksen piirissä lukuisia uudistusehdotuksia Seurasaaren ulkomuseon ja koko alueen toimintojen ja palvelutarjonnan kehittämiseksi. Pyrimme ideoimaan alueelle kulttuuriesityksiä kuten kansanmusiikkia, teatteria, perinnekasvipalstaa ja tuomaan Seurasaareen uusia toimijoita. Vähitellen saimme museolta luvan, tukea ja jonkin verran myös ulkopuolista rahoitusta. Unelmat alkoivat toteutua.

Nyt vuonna 2015 on hämmentävää tarkastella kulunutta kymmenvuotiskautta. Seurasaaressa on moni asia nyt paremmin: museon henkilökunta on avointa ja innostunutta, alueella on uusia tapahtumia ja festivaaleja, konservaattoreilla on paremmat työskentelyolosuhteet, kaupunki hoitaa ympäristöä ja korjaa viemäriverkkoa. Seurasaareen on rakenteilla Museoviraston uusi kahvila ja näyttelykeskus jne.

Muutos on tapahtunut museokentällä vähitellen viivytystaktiikalla. Lehdet kirjoittivat juttuja ja keskustelu asioista virisi. Vähitellen paine kasvoi. Kun Museovirasto joutui taloudellisesti poikkeuksellisen tiukalle, uudisti se toimintakulttuuriaan hämmästyttävän reippaasti. Ratkaisevaa oli myös uuden museosukupolven astuminen esiin.

Kuka olisi kuvitellut, että vuonna 2015 Kansallismuseossa järjestetään deitti-iltoja ja tarjoillaan shampanjaa? 

Tästä voi johtaa kysymyksen, miksi Suomessa on niin pirun hankalaa yrittää ajaa läpi erilaisia uudistusideoita ja hankkeita? Miksi uudistuksien toteutumista pitää odottaa niin pitkään? Miksi niin moni vastustaa uuden ideointia ja konkreettisia parannuksia? Ja miksi niin moni ammattilainen pelkää avata suunsa tärkeistä ja olennaisista asioista? Vaikeneminen ja nurkissa valittaminen on valtavaa taloudellista, sisällöllistä ja henkistä tuhlausta.

Väitän, että tämä vaikenemisen ja hyssyttelyn kierre on Suomessa juurtunut syvälle. Se on jarruttanut valtavasti erilaisia välttämättömiä kulttuurialan uudistushankkeita. Kun mahdollisuuteen ei ole ajoissa tartuttu, rahoitustilanne ja toimintaympäristö on johtanut museoiden sulkemiseen ja irtisanomisiin.

Nyt kun Suomi rämpii lamassa ja ihmiset pelkäävät potkuja, on erityisen tärkeää taas ideoida ja löytää uusia luovia toimintatapoja, jotta kulttuurialan työpaikat säilyvät ja kulttuurikohteisiin saadaan kävijöitä. Jos jokin uusissa lamatalkoissa tai yhteiskuntasopimuksessa on olennaista, löytää tilaa avoimelle keskustelulle ja uuden ideoinnille.